Ikävää ja kaihoa

Ensin laskin päiviä, sitten tunteja ja lopulta minuutteja. Mitä lähemmäksi hetki tuli, sitä surullisempi ja ahdistuneempi olin. En halunnut vielä lähteä; aika oli mennyt liian nopeasti. Yritin hymyillä ja näyttää reippaalta, kun astuimme autoon. Mietin vielä, että kymmenen minuutta. Minulla on vielä kymmenen minuutta jäljellä. Saavuimme perille, aula kuhisi ihmisistä. Mieleni ei tehnyt mieli jutustella, halusin vain halata ikuisesti enkä ikinä päästää irti. Heilutin junasta laiturilla seisovalle isosiskolleni. Juna liikahti. Nielin kyyneleet. Kun laituri ja sisko jäivät taakse, pidätellyt kyyneleet tulvahtivat silmiini. Nyyhkytin ja lopulta nukahdin. Minulle jäi niin hirveä ikävä.

Kaipaus jonnekin tai jonkun luo voi olla hyvinkin raskas tunne. Tuon tunteen sisältämät onnelliset ja iloiset muistot ovat ohi; jäljelle on jäänyt vain luopuminen ja lopullisuus. Nimenomaan nuo ainutlaatuiset muistot, joita ei haluasi antaa pois, nostavat ikävän esiin. Olen aina ollut hyvin herkkä ikävöimään ja tuntemaan kaihoa. Ensimmäiset raskaat ikävän tunteet koin lapsena, kun jouduin lähtemään takaisin junalla kotiin isosiskoni luota. Vahvoja ikävän tunteita tulee enää harvakseltaan, mutta kaihoa tunnen usein. Kaihoa menneisiin mukaviin hetkiin. Joskus tuo kaihoisuus saa mielen vaeltamaan alakuloon tai sitten sen avulla huomaa, kuinka hyviä hetkiä ja tyyppejä oma elämä pitää sisällään.

Ihmisen mieli on monimutkainen kompleksi - se ei anna helpolla unohtaa tai antaa olla, mutta sen kanssa oppii kyllä elämään. Jossain vaiheessa ikävä muuttuu ontoksi tunteeksi sydämessä ja lopulta se eksyy uusien asioiden joukkoon. Silloin kun ikävän kohde on lopullisesti poissa, menetetty asia, silloin ikävä usein jää polttavan kipeäksi asiaksi mielen syvyyksiin. Siellä se on arpena koetuista kohtaloista. Mutta itse olen ajatellut, että nuo arvet ovat vain merkki eletystä elämästä. Ne ovat opettaneet ja koulineet minusta tälläisen.