Ajaton muotoilu, eletyn elämän jäljet ja hiljainen yksinkertaisuus. Kulunut pinta, natina istuttaessa. Vanhoissa puutuoleissa on sitä jotain. Jotain karua kauneutta, jota ei voi jäljitellä. Jokainen vanha puutuoli on yksilö, jokaisella on omat ominaisuutensa. Niillä on kolhittu sielu, joka on kaukana virheettömyydestä. Niinkuin ihminen vanhetessaan, myös asiat kaunistuvat. Silloin kauneus on jotain aivan muuta kuin pelkkä kiiltävä nuori kuori.
Tällä hetkellä minulla on kuusi vanhaa puutuolia, joita vaalin. Yksi niistä on vähän jaloistaan rikki ja yhden edesmennyt äitini osti aikoinaan antiikkiliikkeestä. Yhden minulle toi veljeni ja yksi on vanha kansakoulun tuoli. Viides tuoli on keskeneräinen, puoliksi hiottu kulkuri ja kuudennen maalasin tyttärelleni työtuoliksi. Tuolini ovat tulleet luokseni eri puolilta Suomea, niitä on haettu ja tuotu, niiden eteen on nähty vaivaa. Ne eivät ole arvokkaita design-tuoleja vaan nöyriä tavallisia tuoleja, jotka ovat hoitaneet hommansa erinomaisesti.
Osaatteko sanoa kuvien perusteella kuka tuoleista on kukin? Onko teillä kenties samanlaista tuolihimoa kuin minulla? Minulla on tavallisten tuolien lisäksi myös yksi keinutuoli, mutta siitä kerron sitten joku toinen kerta.
Psst! Jos haluat nähdä lisää kuvia kissoistani, instagramista niitä löytyy nimimerkillä khisumm.
Nice
VastaaPoista