perjantai 17. helmikuuta 2017

Seinillä


Minun sisustusmottoni on aina ollut ”less is more”, mutta taulujen suhteen olen täysin eri linjoilla. Taulut tuovat elämää tyhjille hiljaisille seinille eivätkä ne vie tilaa, joten ovat täydellisiä kodin kaunistajia. Taulut kuiskivat asioita talon asukkaista; niistä jokainen on jollain lailla merkityksellinen. Ne pysyvät omalla paikallaan vuodesta toiseen, niihin työstetty ajatus ei koskaan kuole.





Olohuoneessa, mustalle seinälle aseteltu taulukollaasi on kokoelma tärkeitä aiheita. Viisi sotilaslentokonetta kertovat miehestäni, Andy Warholin taiteileman sinisen kissan merkitys tuskin jää kenellekään arvoitukseksi ja pieni Teemu Järven piirtämä karhu on vertauskuva peloilleni. Kesäinen saaristomaisema tuo suolaisen merituulen muistikuvina katsojan mieleen ja synkkä muhkean vehreä metsä valkoista taivasta vasten on kuin mieleni. Siskoni tyttären kuulakärkikynällä työstämä leijona tyhjine silmineen on kaikessa pelottavuudessaan hyvin lohdullinen ja täynnä käyttämättömiä mahdollisuuksia.




Suomalainen luontomaisema on aina kiehtonut minua ja tuonut minulle rauhaa heikoilla hetkillä. Nämä taulut ovat olleet lapsuuden kodissani esillä ja nyt ne ovat päässeet minun omaan kotiini.  Iso sininen talvimaisema ja pieni joenvarsimaalaus ovat äitini kädenjälkeä. Keskikokoinen vihreä järvimaisema on tehty vuonna 1957, mutta tekijän signeerauksesta en saa selvää. Nämä kolme ovat minun tyyssija; kaikessa hiljaisuudessaan ja seesteisyydessään ne tuovat rauhaa myrskyisempäänkin sieluun.

Keittiön taulurykelmä muuttaa värejään aina säännöllisin väliajoin. Tauluissa esiintyvät värit ja kuviot ovat minulle sen hetken intohimoja. Näissä tauluissa kuitenkin tärkeintä ovat nuo puiset kehykset, jotka mieheni teki omaan poikamieskämppäänsä vuonna 2005. Ne olivat alunperin kirkkaanoranssit, mutta naisen kädenjälkeni muutti ne valkoiseksi.





Makuuhuoneen iso styroksille pingotettu marimekon Sylvia -kangas on väreineen yksinkertaisesti upea ja mänty värikkäässä auringonlaskussa on täynnä tuoretta energiaa. Kettutaulu ”kettu metsässä” on äitini minulle maalaama taulu. Lapsena leikin paljon kettua, kontaten pitkin maita ja mantuja. Housuni olivat aina polvista rikki ja polvieni iho oli miltei parkkiintunut kaikesta siitä konttaamisesta. Kerran äiti irrotti takin hupustaan turkisreunan ja minä sain sen hakaneulalla takamukseeni kiinni - eihän se ole kettu eikä mikään ilman häntää.





Intensiivinen sininen, hieman petrooliin menevä taulu on isoveljeni tekemä pastellityö. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin kaunis ja moniulotteinen; tummat urat liikkuvat silmissä, kun työtä katselee. Ehkä se vilauttaa uumenistaan vaiettuja salaisuuksia. Peiteväreillä työstetty fobia-taulu on myös isoveljeni tekemä ja se on tauluistani kaikkein henkilökohtaisin; siihen kiteytyy monia kipeitä asioita. Teemu Järven hieno iso kettujuliste on suora viittaus sukunimeeni. Saimme sen mieheni kanssa joululahjaksi kaksosveljeltäni ja hänen avovaimoltaan.




Alakerran käytävän ison styroksitaulun Marimekon kangas oli onnekas ja mielestäni viittaava löytö. Printti on nimeltään Siniverinen ja sen kolme kissaa vihjailivat silloin kolmatta kissaa. Kangaspala löytyi isosta alelaarista; väreiltään se oli täydellinen ja olipa vielä ainut kappale. Hykertelin sisäisesti kiikuttaessani sitä kassalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti